Aborttikeskustelussa eniten irtopisteitä keräävät ne, jotka ensimmäisenä syyllistyvät pilkalliseen seksismiin. Tuplapisteet saa jos sanoja on mies.

Osallistuin hiljattain sosiaalisessa mediassa käytyyn laajaan aborttikeskusteluun. Opin paljon empatian tärkeydestä, sanojen voimasta ja argumentaation vaikeudesta. Suosittelin ystäviäni lukemaan. Rohkaisin myös osallistumaan keskusteluun, vaikka sosiaalisessa mediassa mukana onkin vihapuheen lähisukulaista ivapuhetta. Osa ilkeilystä on tahallista, osa ei.

Yksi ilkeilyn muoto on sedättely.

Se tarkoittaa sanotun asian mitätöimistä leimaamalla se ”setien jutteluksi”. Sedättely vastaa siis perinteisempää tytöttelyä. Sedättelyyn ja tytöttelyyn on syytä kiinnittää huomiota. Miksi? Koska pelikortteina niissä yhdistyy monta huonon argumentaation piirrettä: molempien maana ja värinä on pilkka, ad hominem, kaivon myrkyttäminen ja – sukupuolesta riippuen se synneistä suurin – seksismi. 

Miksi sedät eivät saisi keskustella? Miksi he väistämättä kaappaisivat keskustelutilan? Entä jos hekin yksinkertaisesti vain osallistuvat keskusteluun? Seuraamaani aborttikeskusteluun osallistui – puolin ja toisin – satoja viisaita naisia: lapsettomia, äitejä, sairaanhoitajia, lääkäreitä, opettajia, tutkijoita, jopa iltapäivälehden päätoimittaja ja europarlamentaarikko.

Miesylivalta oli kaukana, ja hyvä niin.

Ei voi välttyä kuvitelmalta, että usein ”sedät juttelee/tytöt juttelee” -korttia heilauttavan ihmisen ongelma ei todellisuudessa ole, kuka saa puhua, vaan mitä saa puhua. Ongelma ei ole väärä sukupuoli vaan väärä mielipide. Seuraamaani aborttikeskusteluun osallistui monia miehiä, joilla oli oikea mielipide. Jostain syystä heitä ei setinä kampattu vaan pikemminkin kilpaa kompattiin.

Pilkkakortin heilauttaja vaihtaa keskustelun aiheeksi keskustelun, siis sen, kenellä on oikeus keskustella mistäkin aiheesta. Tällaiselle ”metakeskustelulle” on myös paikkansa. Usein sillä kuitenkin viedään huomio pois itse asiasta. Jos kaikki saadaan kiistelemään siitä, kuka saa puhua asiasta, kukaan ei enää puhu asiasta. Status quo turvataan, taas hetkeksi.

Joka tapauksessa en halunnut keskustella vain keskustelusta. Halusin keskustella abortista.

 

Puhuessani abortista käytän joskus sanaa ”tappaa”. Moni pitää tätä loukkaavana. Se ei ole tarkoitus. Lienee siis paikallaan perustella, miksi päädyn juuri tähän sanaan.

Nähdäkseni abortti on tietoinen teko, joka johtaa lapsen kuolemaan. Ymmärrän, että abortin tekijä ei useinkaan näe asiaa tällä tavalla. Hänen näkökulmastaan kyseessä ei ole vielä lapsi.

En kuitenkaan koskaan puhu abortista murhana, koska en pidä sitä murhana. Se vaatisi tekijän täyttä tietoisuutta teon vakavuudesta, uskoa uhrin ihmisyyteen. Miksi siis kuitenkin puhun tappamisesta? Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä todella uskon, että sikiöt ovat ihmisiä. Pieniä ihmisiä. Lapsia.

”Tappamisesta” puhumisen ei ole tarkoitus olla loukkaava vaan päinvastoin suojeleva ele. Sanaa käyttämällä haluan tunnustaa sikiön ihmisyyden ja suojella sen lapseutta. Mielestäni monet abortin yhteydessä käytettävät kiertoilmaisut ovat epäinhimillistäviä. Suojelemme niillä lähinnä omia aikuisten tuntojamme. Eihän eutanasiakaan ole elämän ”keskeytys”.

Myös tietynlaiseen feminismiin kohdistamani arvostelu herättää joskus voimakkaita reaktioita. Vaikka arvostan feminismiä suuresti, nähdäkseni myös sillä voi olla sokeita pisteitä. Johdonmukaisinta feminismiä on mielestäni sellainen feminismi, joka ei unohda kaikkein heikoimpia. Vaikka abortista tekisi kuinka turvallisen äidille, se ei ole sitä koskaan sikiölle.

Onneksi on paljon myös sikiön elämää ja oikeuksia puolustavia feministejä. Jotkut solvaavat heitä pettureiksi. Mielestäni parhaimmillaan feminismi ei kuitenkaan aseta äitiä ja lapsia toisiaan vastaan.

 

Mitä muuta opin tämänkertaisesta aborttikeskustelusta? Ainakin sen, että ”sedät juttelee/tytöt juttelee” -kortti ei yksinkertaisesti toimi. Omat kuplat ja kaikukammiot nauravat ja heittävät yläfemmoja, siinä se. Arimmat pilkan kohteet saatetaan toki vaientaa, mutta eivät he pilkasta tule järkiinsä.

On täysin selvää, että myös me miehet liitymme aborttikysymykseen lukemattomin eri tavoin. Meitä abortoidaan, me suoritamme abortteja, me painostamme aborttiin, lastemme äiti uhkaa abortilla ja niin edelleen.

Tämäkin on loppupeleissä epäolennaista. Meidän ei tarvitse olla eläkeläisiä puhuaksemme eläkkeistä. Sinun ei tarvitse olla etiopialainen nainen pitääksesi naisten sukupuolielinten silpomista moraalisesti ongelmallisena.

Siispä te tädit ja sedät – homot ja heterot – jotka tahdotte käyttää länsimaista etuoikeuttanne osallistuaksenne julkiseen keskusteluun abortista, osallistukaa rohkeasti. Olkaa lempeitä mutta rohkeita.

Loukkaamista ja tarpeetonta syyllistämistä pitää aina välttää. Kannattaa korjata asiattomuudet, varsinkin jos niihin sortuva jakaisi oman kantasi. Kuitenkaan se, että joku loukkaantuu tai tuntee syyllisyyttä, ei vielä itsessään tarkoita sitä, että on tehty jotakin väärin. Loukkaantumisen tunne ei saa ajaa julkisen moraalisen keskustelun yli.

Ymmärrän hyvin, että esimerkiksi puhe sikiön lapseudesta voi johtaa ahdistaviin jatkoajatuksiin ja johtopäätöksiin. Totuus vapauttaa, mutta ensin se voi tehdä kipeää. Herääminen vuosikymmenien indoktrinaatiosta on sekä yksilöllisesti että kollektiivisesti vaikea prosessi. Olen kokenut sen itse. Mutta kun kyseessä on painajainen, on herääminen lopulta helpotus.

 

Jason Lepojärvi

Kirjoittaja on Oxfordin, Helsingin ja Vancouverin välillä matkaava teologian tohtori, isä ja setä, joka harrastaa moottoripyöräilyä, metsästystä ja vaipanvaihtoa.

Mainokset